a life in music – 2000-luku by antti h

Tässä meikäläisen a life in music -listan viimeiset levyt. 2000-luku it shall be.

 

2000: The Hives – Veni Vidi Vicious

Vuosituhannen vaihteessa taisi olla jonkun asteinen garage rock -buumi vai muistanko väärin? Noh, kauheen montaa loistoalbumia kyseinen aalto ei jättänyt jälkeensä. Veni Vidi Vicious on kuitenkin sellainen. Mahtava sekoitus poppia, garagea ja punkkia. Ruotsalaisella tyylillä tietenkin. Olin katsomassa Klubilla bändin keikkaa juuri tämän albumin jälkeisellä kiertueella. Törmäsin eteisessä Howlin’ Pelle Ahlqvistiin enkä saanut suustani muuta ulos kuin että “I love your band”.

 

2001: Daft Punk – Discovery

Täydellinen levy. Paras albumi maailmassa. Ei voi muuta sanoa. Sanoinko jo että Discovery on paras albumi mitä tällä planeetalla on ikinä tehty? Kaikki siihen liittyvä on täyttä kultaa. Niin ja tämä albumi muistuttaa aina siitä ettei Kanyen 10.0-arvio ollut ensimmäinen kerta kun mighty Pitchfork oli väärässä.

 

2002: N.E.R.D. – In Search Of…

Vaikka nykyään voi Pharrellista ja kumppaneista olla mitä mieltä lystää, ei kukaan voi kiistää ettei ko. kaveri olisi ollut 2002 varsin luovalla tuulella. In Search Of… on myös aikamoista cross overia: albumilla on sekaisin rock, pop, moderni r’n'b, hip hop, funk… Ehkä Pharrell taas joskus keskittyy kunnolla musiikin tekemiseen jolloin tämä albumi saisi arvoistansa jatkoa.

 

2003: Liekki – Korppi

Magio on ainakin minulle se tärkein Liekki-albumi. Harmillisesti se satuttiin vaan julkaisemaan vuonna 2001… Mutta eipä Korppi sille kauheasti häviä. Tähän aikaan Liekissä oli paljon maagisuutta. Biisit ovat yksinkertaisesti loistavia ja Janskun tekstitkin olivat vielä kiehtovasti sekavia. Harmittaa että missasin taannoiset Korppi-keikat.

 

2004: Dungen – Ta Det Lungt

Jos Tiskijukkakin tekisi a life in music -listan niin uskallan väittää että tämä albumi olisi hänenkin listalla. Jukan kanssa oltiinkin katsomassa Dungenia Austinissa Texasissa vuonna 2005 kun bändi oli tekemässä pienimuotoista läpimurtoa jenkkilässä. Jonotettiin kaks tuntia, maksettiin lipuista 25 dollaria kipale ja bändi soitti muistaakseni neljä biisiä kun ei niitä oikein huvittanut. Hipit perkele. Täydellinen levy silti.

 

2005: The Embassy – Tacking

Göteborg on mielestäni tärkein musiikkikaupunki maailmassa, ainakin kun puhutaan 2000-luvusta. Studio, Jose Gonzales, JJ, Broder Daniel, Silverbullit, The Soundtrack Of Our Lives, mitä vielä…ainakin The Embassy. Tackingin avausraita Some Indulgence on sellainen biisi jota toivon aina salaa mielessäni kun olen diskossa. Se ei soi ikinä. Nyyh.

 

2006: Rättö ja Lehtisalo – Ed Benttonin brilantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua

Kotimaisen psykedelian totaalinen huippu. Porilaisen eksentrismin kiteytymä. Suosittelen kuuntelemaan tätä Saksassa kylmässä pakettiautossa nautintoaineiden kera. Toveruuden shakki, se ei oo mikään kimble. Valitettavasti tämä taitaa olla loppuunmyyty eikä lisäpainoksia ole tulossa. Jos joskus tulee jossain vastaan, kannattaa napata matkaan.

 

2007: Studio – Yearbook 1

Täydellinen levy. Paras albumi maailmassa. Ei voi muuta sanoa. Sanoinko jo että Yearbook 1 on paras albumi mitä tällä planeetalla on ikinä tehty? Kaikki siihen liittyvä on täyttä kultaa. Toistanko itseäni? Albumi joka kasvaa joka kuuntelulla, vielä noin viidennellä sadannella kuuntelukerrallakin löytyy uusia juttuja. Jos haluaa kuulla tätä isosta PA:sta niin kannattaa tulla joskus Hang The DJ -iltaan heti ovien avauduttua.

 

2008: Cut Copy – In Ghost Colours

Kuinka monta potentiaalista ykkössingleä voi yhdellä albumilla olla? Tämä on kaltaisillemme deejiille todellinen power tool – soittaa sitten minkä biisin tahansa niin ihmiset tanssii. Elämässäni on monta epäkohtaa – yksi niistä on se, etten ole nähnyt Cut Copyä livenä. Lupaan korjata asian pian.

 

2009: Regina – Puutarhatrilogia

Lisää ylisanoja: Puutarhatrilogia on mielestäni paras albumi mitä Suomessa on ikinä tehty. Ehkä myös HTDJ:n soitetuin kotimainen levy. Tyylikkyyttä ja loistavia kappaleita alusta loppuun. Eikä unohdeta Iisan tekstejä. Kaukana ollaan ekan levyn naivismista. Mulla tulee poru aina kun kuuntelen Tango Merellä -kappaletta. Miten joku voi kirjoittaa niin kauniisti parisuhteesta?

 

2010: ceo – White Magic

Mainitsinko jo, että Göteborgissa toimii maailman paras levy-yhtiö, eli Sincerely Yours? The Tough Alliancen vuonna 2007 julkaisema a New Chance on mestariteos, mutta tälle listalle se ei päässyt, sillä valitettavasti ko. vuonna julkaistiin myös eräs toinen albumi. Vaikka TTA ei käsittääkseni enää palaa estradeille tai levytysstudioon, elää yläluokkainen kapina yhtyeen keulahahmon Eric Berglundin sooloprojektissa ceo. White Magic kestää noin 30 minuuttia, se sisältää version suvivirrestä mutta on silti viime vuoden paras albumi. Laitetaan tähän lopuksi yksi video ko. albumilta. Dudes and dudettes, Illuminata.

- Antti

Kirjoittaja: HTDJ 27.07.2011 at 00:07. Kategoriat: a life in music, Musiikki, Yada Yada Tagit: , , , , , , , , , , , .
Kommentoi tätä kirjoitusta.


Samin Life in music, 3. ja viimeinen osa

Helou evribadi!

 

Tässä vihdoin viimeinen osa Life In Music -sarjaa minun osaltani. Vuodet 1996-2005, avot.

Ensi kerralla sitten jotain täysin muuta.

 

1996 – Manic Street Preachers: Everything must go

Manicsien Holy Bible oli tietysti mestariteos, mutta kuka olisi uskonut, että sen jälkeen tulisi vielä toinen heti perään. Varsinkin, kun bändin sanoittaja, Richey James, hävisi ennen levyn tekoa. Hänen katoamisestaan on muuten olemassa lähes yhtä monta salaliittoteoriaa kuin Elviksestäkin. Tiesittekö muun muassa, että Richeylla oli päähänpinttymä katoamistempuista? Tai, että hänen ruumistaan ei koskaan löydetty? Mitä luultavimmin Richey bailaa Elviksen kanssa jossain Meksikon syrjäisessä laitakaupungissa. Yhteislevyä odotellessa. Mutta “Everything must go” osoitti kuitenkin Manicsien kyvyn selviytyä mahdottomalta tuntuvan paikan edessä, missä moni muu olisi heittänyt pensselit hiekkaan ja lusikan nurkkaan ja kirveen kaivoon. Manicsit tekivät samalla jopa sen astisen uransa menestykseikkäämmän albumin.

—

1997 – Radiohead: OK computer

Täytyy heti ensalkuun tunnustaa, että minulla meni todella kauan ennenkuin lämpesin ja ostin OK Computerin. Jotenkin tuntui siltä, ettei se ollut sitä mitä olin hakemassa vaikka se periaatteessa kiinnosti ja kuulosti hyvältä. Olin toki kuunnellut Bendsia ja vaikeroinut Street Spiritin ja Bullet Proofin tahtiin kuten jokaisen itseään arvostavan teinin täytyykin, mutta silti OK Computer ei oikein lähtenyt. Muistan muuten, kun olin jollain työkeikalla nuorten mallien kanssa ja autoa ajaessani lähti Street Spirit soimaan tekemältäni kokoelmakassulta. Aluksi joku kysyi mitä tämä musiikki on ja hetken sen jälkeen minulle annettiin nauha ja pakotettiin vaihtamaan siihen. Jaa, että mitä siinä uudella kasetilla oli? Dj Boboa tietysti. Kiitos.

Mutta takaisin asiaan palatakseni, osasyy siihen etten lämmennyt Computerille heti oli se, että levyn aloitusraita, räminäbiisi Airbag, ei juurikaan miellyttänyt eikä tuntunut sopivan levyn kokonaisuuteen. Eikä se vieläkään ole bändin huippuhetkiä mielestäni. Pienestä on asiat joskus kiinni. Kun pääsin tuosta yli ja keskityin levyn muuhun antiin, Radioheadin muotoinen taivas aukeni. Ja siellä olen vieläkin.

—

1998 – Boards Of Canada: Music has the right to children

Skotlantilainen Boards Of Canada löi esikoisellaan sellaiset kortit pöytään, ettei mikä tahansa ässä hihassa pysty sitä päihittämään. Tässä on elektronisen kuuntelumusan suuri klassikko. Harvoin konemusasta löytyy näin paljon sielua. BOC -kaksikko ei periaatteessa luonut tällä levyllä mitään mullistavan uutta, mutta tekivät silti jotain ennenkuulumatonta. “Music has the right to children” kuulostaa vieläkin tuoreelta enkä usko sen vanhenevan vielä piiiiitkään aikaan.

—

1999 – Flaming Lips: Soft bulletin

Wayne Coyne, hieno mies. Miten tämä kaveri jaksaa olla aina yhtä innoissaan lukuisten vuosien ja vielä lukuisimpien keikkojen jälkeen? Ehkä sen takia, että pääsee soittamaan Race for the prizen ja Waiting for a Supermanin kaltaisia kappaleita. Tukholmassa, nähdessäni Lipsit ensimmäisen kerran keikalla, oli leuka pudota lattiaan. Ensimmäisenä biisinä Race for the price ja ilma täyttyi samalla hetkellä konfeteista ja ilmapalloista. Kiihdytys nollasta sataan vei n. yhden sekunnin. Leveä hymy nousi välittömästi kasvoille ja sydämen valtasi vilpitön arvostus. Tosin, kun tultiin keikkapaikalle hieman ennen keikan alkua, kuultiin kun lavalla soitti joku lämppäribändi, mistä emme olleet tienneet mitään. Viimeinen nuotti kajahti juuri ilmoille, kun astuimme sisään ja hetken ihmeteltyämme selvisi, että tuo bändi oli ollut Midlake. Jäi sitten näkemättä.

—

2000 – Godspeed You! Black Emperor: Lift your skinny fists like antennas to heaven

 GYBE! on yksi lempiyhtyeistäni ikinä. Opettelin joskus lähes ulkoa ensimmäisen levyn alkumonologin. Tai pikemminkin kuuntelin sitä niin paljon, että se alkoi jäädä mieleen. “We are trapped in the belly of this horrible machine, and the machine is bleeding to death.” Jne. Ei kauhean aurinkoista. Eli hyvää. “Lift your skinny…. ” -levyltä löytyy suvantoa ja crescendoja kuten GYBE:ltä sopii odottaa, mutta herranjestas mitä jousi/kitara/melancholia surumassaa ne ovatkaan. Eräs vaikuttavimmista livekeikoista myös, mitä olen eläessäni nähnyt. Tippa linssissä jne.

—

2001 – Liekki: Magio

 Muistan, kun Riku Pentti sanoi aikoinaan Oken olevan tekemässä levyä jonkin uuden Liekki -nimisen bändin kanssa ja että että treenikämpällä ne vaan soittaa ja itkee. Jäin miettimään, mitä hemmettiä siellä treeniksellä oikein tapahtuu. Mutta Magion kuultuani ymmärrän hieman paremmin, mistä oli kysymys. Olisin ehkä itsekin tirauttanut kyyneleen, jos olisin ollut luomassa Magion kaltaista ajatonta mestariteosta. “Kaunein kuu loistaa”, jaa kuinka hyvä biisi?

—

2002 – Interpol: Turn on the bright lights

 Tämän vuoden taisto käytiin Interpolin ja Streetsin esikoisten välillä. Molemmat olisivat olleet oikeita vastauksia, mutta Interpol vei voiton huikeasti suuremmalla henkilökohtaisella merkityksellä. Kuuntelin levyn puhki heti sen käsiin saatuani. En ollut vaikuttunut mistään pitkään aikaan niin paljoa kuin Turn on the bright lightsista. Toki olen ensimmäisenä myöntämässä Joy Divisionin ja kaiken maailman muiden postpunk -bändien vaikutuksen heidän äänimaailmassa ja tyylissä, mutta harva kopio sitä niin hyvin kuin Interpol.

—

2003 – Rapture: Echoes

Heti tekee mieli tanssia. Ja heiluttaa nyrkkiä. Ei sillain uhkaavasti vaan ihan juhlimismielessä, sillain viattoman innokkaasti. Näin olen itse asiassa tehnytkin sen sata kertaa ja yleensä House of jealous loversin tahtiin, varsinkin siinä numerojen lasku vaiheessa ja vielä enemmän, kun biisi näiden laskutoimitusten jälkeen taas lähtee. Tosin levy on täynnä muitakin biisejä, joiden tahtiin on hyvä tuulettaa.

—

2004 – Arcade Fire: Funeral

 Arcade Fire, siinäpä taas yksi lempibändeistäni kautta aikain. Vaikka Funeral onkin vuoden 2004 paras niin se ei silti mielestäni ole Arcaden paras levy, tuon tittelin vie Neon Bible. Eri mieltä saa toki olla ja moni varmasti onkin. Tämä ei silti vaikuta mitenkään siihen, että Funeral tuli täysin puskista ja kiskaisi maton jalkojen alta. Muistan jopa vielä missä ensimmäisen kerran kuulin bändistä. Olin jostain syystä Rautatieasemalla Antti ja Mia Lähdettä vastassa, vuosi oli mitä ilmeisimmin 2004. He olivat tulossa Amerikan matkalta Dolly Partonia katsomasta, hyvä oli kuulemma ollut. Tuolloin Antti kertoi törmänneensä järkyttävän hyvään uuteen bändiin nimeltä Arcade Fire. Ensin nimi hieman nauratti, mutta levyn kuullessani hymy hyytyi välittömästi. Nyt oli löytynyt jotain äärimmäisen arvokasta ja omaperäistä. Tämän tahtiin voi itkeä tai tanssia. Tai mieluummin tietysti molempia samaan aikaan.

—

2005 – Antony And The Jonhnsons: I am a bird now

 Antony Hegartyn enkelimäinen ääni on tietysti se, mihin tällä levyllä kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Toisena tulee levyn järjetön kauneus. Harvoin tulee kuultua yhtä henkilökohtaista ja koskettavaa kuvausta väkivaltaisesta ihmissuhteesta tai vaikkapa pikkupojan haaveista kasvaa naiseksi. Eipä sitä liian usein liikutu transgender -aiheisista kappaleista näin paljon, täytyy sanoa. Ei sillä, että itsellä olisi haaveita naiseksi muuttumisesta, mutta kun Antony siitä näin sydäntä särkevästi tunnelmoi niin alkaa itsekin miettimään, että pitäisiköhän sitä sittenkin. Samitar. Hmm…

—

Olisi jollain tavalla kiva kuulla teidän muidenkin listauksia. Minua nimittäin kiinnostaa paljon, mitä musiikkia muut kuuntelevat ja mitä levyjä pidetään arvossa.

Ja kommentteja ylipäätään otetaan tietysti myös ilolla vastaan.

Kuullaan pian!

- Sami

Kirjoittaja: HTDJ 12.07.2011 at 14:38. Kategoriat: a life in music, Musiikki.
Kommentoi tätä kirjoitusta.


a life in music – ysäri by Antti H

Täytyyhän tässä nyt omaakin listaa jatkaa, kun toi Siltsukin nyt noin on aktivoitunut. Missä viipyy Jukan lista, huhuu!

1990 – Jane’s Addiction – Ritual de lo Habitual

Jane’s Addiction – kuten niin moni muukin kova bändi – tuli aikanaan bongattua Beavis & Butthead -sarjasta. Been Caught Stealing -biisin hämmentävä crossdressingiä ja näpistelyä yhdistelevä video herätti mielenkiinnon saman tien. Ritual de lo Habitual on kuitenkin käytännössä kaikkea muuta kuin edellämainitun biisin kaltaista baggyhassuttelua. Todella eeppistä kamaa ja tiukkaa funkmetallipsykedeliasekoilua joka on muuten kestänyt saundillisestikin aikaa yllättävän hyvin. Just kuuntelin läpi viimeks TÄYSILLÄ autostereoista about kuukausi sitten.

1991 – Primal Scream – Screamadelica

Vuosi ’91 oli kohtuu kova musiikillisesti, kuten Samikin mainitsi. Voiton vei meitsillä kuitenkin Screamadelica, jonka Primal Scream tulee muuten soittamaan Helsinkiin alusta loppuun keskiviikkona 31.8. Aina puhutaan päihteiden negatiivisista vaikutuksista – Screamadelica osoittaa, että niitä positiivisiakin on. Tämä levy tuskin olisi lähellekään näin kova jos Gillespie ja kumppanit olisivat naukkailleet vihreää teetä miestä väkevämmän sijasta albumia nauhoittaessaan.

1992 – The Prodigy – Experience

Breakbeat ja varhainen jungle olivat minulle käytännössä ensimmäiset genret, jotka johdattivat elektronisen musiikin maailmaan. Everybody In The Placen video kertoi sen oleellisen – millään muulla ei ole väliä kuin joraamisella (toi oli muuten vielä sitä aikaa kun Keith Flint oli viileä jätkä). Koko Experience on ihan täydellinen albumi – täysin relevanttia kamaa vielä tänäkin päivänä.

1993 – The Smashing Pumpkins – Siamese Dream

90-luvun puolenvälin tienoo menikin meikäläisellä sitten pitkälti grungen parissa. Muutakin musaa kuuntelin, mutta flanelipaitasärörock oli kuitenkin sitä minkä tahdissa teiniangstia oli paras purkaa. Smäshäreiden Siamese Dream on näin jälkikäteen ajatellen ehkä kovin kokonaisuus ko. genressä. A KILLER IN MEEEEEE IS A KILLER IN YOUUUUUUUUUUU!

1994 – Jeff Buckley – Grace

Uikuttamista ja nyyhkyttämistäkin on joskus hyvä kuunnella. Buckley nyt oli vaan niin lahjakas laulaja ja lauluntekijä, etteivät tyyliseikat tässä kohtaa häiritse. Tämä taisi olla itselleni sellainen jälkiteinivuosien angstialbumi, hyvin tuki maailmankuvaa kun epäonnisen baari-illan jälkeen saattoi ulista yksin kotona että “I made wine from a lilac tree, put my heart in it’s recipe, makes me see what I want to see, be what I want to be”. Yhyyyy!

1995 – Foo Fighters – s/t

Foo Fighters jättää nykyisellään aika kylmäksi, mutta bändin kaksi ekaa levyä ovat kyllä parasta “altsurokkia” mitä ikinä on tehty. Grohl on muuten mielestäni aikamme tärkein rummuttaja – ei välttämättä teknisesti taitavin – vaan oikeasti soittaja joka tajuaa dynamiikan päälle. Eikä se huonosti muutenkaan musisoi, kaikki instrumentithan tällä levyllä on Grohlin soittamia. Kipeetä.

1996 – Weezer – Pinkerton

Weezer on bändi, joka ehkä olis voinut lopettaa levyttämisen ennen vuosituhannen vaihdetta. Pinkerton on kuitenkin (tai ainakin oli mulle aikanaan) huolettoman poikamiehen arkipäivän soundtrack. Tän levyn pystyy helposti vieläkin laulamaan mukana vaikken tätä varsinaisesti ole vuosiin kuunnellukaan.

1997 – Daft Punk – Homework

Taisi olla joku sateinen alkutalven ilta vuonna 1997 kun kävelimme ystäväni Virhiän Jussin kanssa jostain syystä monen kilometrin matkan Vehmaisista Kalevanharjulle joihinkin epämääräisiin kotibileisiin, kun omat juomat oli loppu ja sieltä saattoi saada lisää. Kun pääsimme paikalle litimärkinä, itse bileet olivat kai ohi, mutta Pentin Rikun aka Infekton levyt olivat ilmeisesti jääneet paikalle. Joku laittoi pinosta soimaan Daft Punkin Homeworkin. Kuulosti niin perkeleen hyvältä, vaikken siinä vaiheessa käytännössä aikaisemmin ollut tajunnut mitään “tasabiittimusasta”. Ehkä albumi oli yksinkertaisesti vaan niin monipuolinen ja saundillisesti helpostilähestyttävä, että minäkin tajusin mistä oli kyse. Täydellinen levy, harmi että oma tuplavinyyli on niin naarmuilla että kohta joutuu ostamaan uuden kopion.

1998 – Air – Moon Safari

Moon Safari on levy, joka oikeastaan huijaa kuuntelijaansa kepeydellään. Nerokkaat biisit ja mahtavat sovitukset ovat ikäänkuin piilotettu easy listening -kuoren taakse. Mutta tosiaan, Airin kevyesti paras levy. Ekan kerran kun kävin maailman parhaassa baarissa, eli Turun Dynamossa, olin 17 vuotias ja pelotti niin perkeleesti että joku tulee ajamaan pois, mut pakko Sexy Boytä oli silti jorata.

1999 – Armand Van Helden – 2 Future 4 U

Tämä albumi saa paljon pistäitä jo siitä, että se sisältää mielestäni maailman kaikkeuden parhaan housebiisin, eli kappaleen nimeltä U Don’t Know Me. Onneks se ei ole levyn ainoa kova biisi. Kävin ensimmäisellä “omalla” ulkomaanreissullani Lontoossa juuri vuonna ’99 ja kuulin tätä levyä ensimmäisen kerran siellä. Albumin fiilis yhdistyi mukavasti metropolin vilskeeseen nuoren manselaisköllin mielessä. Jos joku epäilee albumin hyvyyttä niin kannattaa oikeesti tsekata, todella asiallinen ja monipuolinen kokonaisuus.

Että sellaista! Seuraavaks 2000-luvulle!

-Antti

Kirjoittaja: HTDJ 30.06.2011 at 00:48. Kategoriat: a life in music, Musiikki, Yada Yada Tagit: , , , , , , , , , , , .
Kommentoi tätä kirjoitusta.


a life in music pt. 2 – Sami Siltanen

Hej!

Kuten tuli viime viikolla luvattua, tästä jatkuu A Life In Music -listaus. Seuraavat kymmenen vuotta luvassa.

1986 – Smiths: Queen is dead

Vuoden -84 kohdalle merkkasin jo yhden Smithsin levyn ja sen vuoksi ajattelin, että en nyt valitse Queen is deadia vaan Slayerin Reign in bloodin. Mutta koska olen rehellinen jätkä, vie Smiths tälläkin kertaa voiton, toiseen kertaan. Vaikka olen Slayer -fani eli keikalla käynyt ja paidan ostanut, täytyy ottaa totuudesta niskalenkki ja tunnustaa se tosiasia, että Queen is deadia olen kuunnellut todella paljon enemmän kuin Slayeria. “I know it’s over” ja “Never had no-one ever” ovat puhutelleet eniten.

1987 – Dinosaur Jr.: You’re living all over me

Kitarapörinä on parhaimmillaan lujaa soitettuna ja pienessä hiprakassa kuunneltuna. Kun tarkemmin ajattelee, lähes kaikki musiikki on parempaa pienessä hiprakassa. Ja kun oikein tarkkaan ajattelee, pienessä hiprakassa melkein mikä tahansa asia tuntuu paremmalta. Ihminen + hiprakka = herkkä olotila


1988 – Sonic Youth: Daydream nation

Sonic Youthilla on monta parasta levyä, mutta Daydream Nation on parhaista paras. Mm. “Teenage riot” ja “Silver rocket” ovat jotain, mitkä pitäisi soittaa jokaiselle Kiss FM:än ja nyky MTV:n aivosyövyttämälle nuorelle. Kuulisivat edes hetken elämässään jotain aitoa.


1989 – The Cure: Disintegration

Huhhuh, Curen Disintegration. Levyllä on 12 biisiä, joista 12 käsittelee surua ja ahdistusta. Jos on joskus ollut huono olo niin tämä levy ei ole tuota oloa ainakaan parantanut. Siitä huolimatta tätä on tullut kuunneltua useasti. Ja yleensä vielä jonkin ihmissuhteen päätteeksi, enkä ole varmasti ainoa. Levyltä löytyy myös ehkä maailmankaikkeuden hienoin biisi, Lovesong.


1990 – Public Enemy: Fear of a black planet

Serkkuni sai minut ns. heräämään räppimusiikille 90-luvun alussa ja tätä perua on innostukseni mm. Public Enemyyn, Ice Cubeen, NWA:hin, Gang Starriin jne. Chuck D oli sankarini hetken aikaa, mutta Flavor Flav ei koskaan jaksanut huvittaa. Eräs elämänhistoriani katkerimmista hetkistäni oli se, kun Public Enemyn keikalla Vanhalla YO-talolla Chuck D kätteli keikan aikana yleisöä ja minä odotin kiltisti vuoroani kädet innokkaasti ojossa. Mutta kun Chuck tuli kohdalle, hän kätteli vieressäni seissyttä Joel Melasniemeä, mutta ei minua! Siis JOEL HELVETIN MELASNIEMEÄ! En enää koskaan kuunnellut Ultra Brata tuon jälkeen. Kään.


1991 – LFO: Frequencies

Vuoden -91 kärkisijalle oli tarjolla kolme ehdokasta. Luettelen ne tässä aakkosjärkestyksessä: LFO, Massive Attack ja Slowdive. Kaikilla on paljon henkilökohtaista merkitystä, mutta koska voin valita vain yhden, valintani on LFO. Tämä on siis Sheffieldistä peräisin olevan kaksikon nakuttama konemusiikin klassikkolevy ja samalla täyspäinen genrensä pioneeribändi. Tyypit pääsivät jopa NME:n kanteen muistaakseni otsikolla: “Techno wankers”. Tätä levyä minä sitten wankkasin. Vai wankkaroin? No, jompaakumpaa. Albumin toka raita, LFO, on yksi parhaimmasta konemusaklassikoista -90 -luvulta. Tulee niin sanotusti nuoruus mieleen.


1992 – My Bloody Valentine: Loveless

My Bloody Valentinen eteeriset kitaravallit ja shoegazing -tunnelmointi vei nuoren pojan sydämen. When you sleepia olen joskus soittanut jopa diskossa vaikka eipä sitä kukaan ikinä tanssinut. Tilasin joskus netistä jonkun todella obskuurin MBV -kokoelman, jossa piti olla b -puolet ja kaikki. Sain poltetun rompun, jossa luki päällä “My Bloody Valentine”. Siinä ei ollut b -puolia. Lovelessia kuunnellessa tulee aina mieleen Lähteen Antti. Terveisiä.


1993 – Autechre: Incunabula

Tämä oli sitä aikaa, kun odotin Epesissä parhaimmillaan/pahimmillaan kolme tuntia uusia levylähetyksiä. Siis tarkoitan todellakin sitä, etten poistunut kaupasta kolmeen tuntiin vaan seisoin siellä odottamassa, kun lähetystä purettiin ja tuotiin hyllyyn. Nuorena sitä oli “vähän” innokas. Erään odottelun tuloksena sain käteeni Autechren “Incunabula” -levyn. Se on vieläkin eräs parhaista elektronisen musiikin albumikokonaisuuksista eikä ajan tuoma korroosio tunnu tehoavan siihen tänäkään päivänä.


1994 – Portishead: Dummy

Portishead oli yksi niistä ensimmäisistä bändeistä, jotka kolahtivat aikoinaan lujaa konemusiikin ulkopuolelta. Beth Gibbonsin ääni ja surumieliset biisit resonoivat jotain outoa ja kiinnostavaa melankoliaa, joka oli itselle täysin uutta tuohon aikaan. Ehkä se oli kaivattua vastapainoa jo pitkään kestäneelle konemusan kuuntelulle tai sitten jotain aivan muuta. Jokin siinä tunnelmassa kuitenkin viehätti ja viehättää edelleen.


1995 – Aphex Twin: I care because you do

Herramme vuonna -95 Jutila laukoi siniviivalta 4-1. Samaisena vuonna kuuntelin paljon Aphex Twinia. Suhteeni Richard D. Jamesiin on syvää ja harrasta faniutta täynnä. Tapasin jopa Hänen Neroutensa eräissä jatkobileissä Helsingissä ja pyysin nimmarit kahteen tuolloin rakkaimpaan levyyni: Polynomial – C:hen ja Digeridoohon. Tietysti Jamesin tekosia molemmat. Hän oli aivan pilvessä ja suttasi tussilla levyihin jotain täysin käsittämätöntä. Nimmari se ei ainakaan ollut, mutta ei sillä väliä. Se oli RICHARD D. JAMES!

Näin hurahti taas kymmenen vuotta hetkessä. Jos jotakuta kiinnostaa kuulla vielä seuraavat kymmenen niin saa jättää kommenttia tänne. Kiitos ja kuulemiin!

- Sami

Kirjoittaja: HTDJ 29.06.2011 at 15:21. Kategoriat: a life in music, Musiikki.
Kommentoi tätä kirjoitusta.


a life in music by sami siltanen

Heippamoi!

Koska Antti haastoi minut ja Jukan tekemään A life in music -listauksen niin här i från tvättas. Ja koska olen todella wanha, aloitan listauksen jo vuodesta 1977.

Tämä vuosi oli aika vaikea. Ei oikein tuntunut löytyvän mitään järkevää, kunnes muistin Talkin Headsin ja levyn 1977. Äärimmäisen tanssittavat rytmit ja David Byrnen kireä laulu on jotain, mitä voi vieläkin kuunnella ja pitää uraauurtavana.

1977 – Talking Heads: 1977

Kraftwerkiin tutustuin jossain vaiheessa lukioaikojani. Vai olikohan se jo yläasteella, en muista tarkkaan. Joka tapauksessa, teinivuosinani kuuntelin lähes yksinomaan teknoa ja Kraftwerk oli jollain tapaa katalyytti sen ja tulevan populaarimusiikki kiinnostukseni välillä. Teknobileissä soitin useasti Robotsia, jota ei tietenkään kukaan tunnistanut vaan minua pidettiin lähinnä hulluna. Nyyh.

1978 – Kraftwerk: Man Machine

Jaahas, nyt aletaan päästä asiaan. Yksi elämäni tärkeimmistä bändeistä on Joy Division. Sitä on tullut kuunneltua ilon ja surun hetkillä ja aika paljon muutenkin. Jos voisin aikakoneella palata menneisyyteen katsomaan jonkun bändin yhden keikan, olisi se luultavasti Joy Divisionin.

1979 – Joy Division: Unknown Pleasures

Tässä heti perään toinen bändi, jolla on ollut todella suuri merkitys. Curen levyjä olen kuunnellut enemmän kuin laki sallii ja vähän vielä päälle. Heidän esikoinen on tosin enemmän postpunkkia kuin myöhempien tuotosten vellovaa suruahdistusmassaa.

1980 – Cure: Boys Don’t Cry

-81 tuntui aluksi haastavalta, mutta löytyihän sieltä jotain mahtavaa. Tätä bändiä ei kaikki välttämättä tunnista ja siinä tapauksessa asia kannattaa korjata mahd. pian. The Sound pelasi samoilla kentillä kuin Echo & The Bunnymen ja vaikkapa Joy Division, mutta ei koskaan noussut näiden kaltaiseen suosioon. Ei saa lynkata, mutta Itse pidän Soundista enemmän kuin Bunnymenistä.

1981 – The Sound: From The Lion’s Mouth

Mission Of Burma saattaa tuntua oudolta valinnalta kaiken maailman Jacksoneiden ja Princejen keskellä, mutta tunnustan tässä aivan avoimesti, että kumpikaan noista ei ole koskaan merkannut minulle juurikaan mitään. Siis tunnustan tietysti molempien absoluuttisen nerouden, mutta en ole niitä juurikaan kuunnellut. Mission Of Burmaan kannattaa kylläkin tutustua, siinä on voimaa.

1982 – Mission Of Burma: Vs.

The Chameleons saattaa olla myös hieman oudompi lintu monille. Kyseessä on brittiläinen bändi, sen verran voin paljastaa. Tätä levyä kuunnellessa ei voi välttyä tunteelta, että Interpolin pojat ovat tähän myös tutustuneet. Sen verran yhtäläisyyksiä tyylissä ja varsinkin kitarasoundissa kuuluu, mutta kuunnelkaa itse ja olkaa jotain mieltä. Kunhan olette samaa mieltä.

1983 – The Chameleons: Script Of The Bridge

Smiths. MIkä ihmeen Smiths? Kun ensimmäisen kerran kuulin Smithsiä joskus alle parikymppisenä, en oikein tiennyt mitä siitä ajatella. Ja muistakaa siis, että olin tuolloin tekno dj, joka ei juurikaan tiennyt muusta musasta. Biiseissä kiekui omituisia omituinen mies eikä missään ollut mitään järkeä. Jonkun ajan päästä aloin vakuuttumaan kuulemastani ja lainasin niiden kaikki levyt kirjastosta. Enkä ole taakseni koommin katsonut. Että Panic vaan kaikille.

1984 – The Smiths: The Smiths

Jesus & Mary Chainissa yhdistyy rujous ja kauneus. Korvia raastava kirskuna ja äärimmäisen kauniit melodiat. Ota tästä sitten selvää. Jotain uutta ja ennenkuulumatonta Glasgowilaiset Reidin veljekset olivat kuitenkin keksineet. Varmasti kännissä.

1985 – Jesus & Mary Chain: Psychocandy

Tässä tällä kertaa tämä listaus, jatkan vuodesta 1986 ensi viikolla. Saa nähdä mitä Jukan listalta löytyy. Varmaan Popedaa ja Eppu Normaalia, hehheh. Eikä sillä, että niissä mitään vikaa olisi. Jukalle puspus. Ja muillekin.

- Sami

Kirjoittaja: HTDJ 21.06.2011 at 23:56. Kategoriat: a life in music, Musiikki.
Kommentoi tätä kirjoitusta.


a life in music – 80-luku

Facebookissa bongasin kaverin noteista tämän:

“Select your favourite album from every year you’ve been living. After you’re done, tag 15 of your friends in the note”

Pakkohan se oli tehdä. Jaan nyt teidänkin kanssa listani. Ensimmäisenä vuorossa 80-luku.

1981 – Prince – Controversy

Controversy ei missään nimessä ole Princen paras albumi. Se saa silti kunnian olla paras syntymävuonnani julkaistu albumi. Etenkin nimibiisi ja eeppinen balladi Do Me Baby toimivat. Pakkohan sitä Princeä on hartsulle mennä katsomaan, eikö?

1982 – Michael Jackson – Thriller

Quincy Jonesin tuottama Thriller on yksi harvoista albumeista kautta aikain, johon voi liittää adjektiivin “täydellinen”. Biisi, tuotanto, laulusuoritukset, tunnelma…kaikki on kohdallaan. Jotain kertoo se, että kun asiakas tulee kysymään deejiiltä “jotain parempaa tai tanssittavaa”, tarkoittaa hän yleensä jotain Thrillerin hittikavalkaadista.

1983 – ZZ Top – Eliminator

Isäni opetti minua rakastamaan ZZ Topia. Rakastan ZZ Topia, edelleen. Onko Eliminator maailman historian paras elektrorockalbumi? – Hyvin mahdollista.

1984 – Van Halen – 1984

Nuorena poikana jenkkiläinen hard rock oli minulle kova juttu. En ikinä ollut hevari, mutta Aerosmithin, Gunnareiden ja AC/DC:n raskas rokkaus oli kovasti lähellä sydäntä. Harva tämän genren albumeista kestää edelleen kuuntelua, mutta Van Halenin 1984 on yksi niistä. Jump!

1985 – The Jesus & Mary Chain – Psychocandy

Ensimmäinen tämän listan indie-/alternative-entryistä. Psychocandy on ajaton albumi, samaan tyyliin kuin Velvet Undergroundin banaanilevy. Tämän levyn saundimaailma on sen verran “raskas” ettei tätä joka päivä jaksa kotona kuunnella, mutta mestariteos tämä silti on.

1986 – Beastie Boys – License To Ill

Jos pitäisi vetää jätkäporukalla kännit kuunnellen vain yhtä albumia, olisi se todennäköisesti tämä. Totaalinen bilealbumi. Vuonna 1986 joku ihmeen The Smiths julkaisi myös albumeja, mutta minulle License To Ill on aina ollut tärkeämpi.

1987 – Sonic Youth – Sister

Mielestäni paras SY-albumi ever. Todella energinen, melodinen, pirteä ja jopa aggressiivinen kokonaisuus. Sain tämän joululahjaksi veljeltäni ehkä vuonna 1989 – todellisen arvon tajusin vasta muutama vuosi myöhemmin.

1988 – N.W.A. – Straight Outta Compton

N.W.A.:n hittialbumi, jonka mukana on aina yhtä hauska räpätä. Life ain’t nothing but bitches and money. Jessöör. Nimibiisissä on ehkä kovin hiphopbiitti mitä on ikinä tehty.

1989 – The Stone Roses – s/t

The Stone Rosesin debyytti ei uponnut itselleni “ihan” vielä ilmestymisvuonnaan. Taidettiin olla tämän vuosituhannen puolella, kun tajusin miten järjettömän upea popalbumi on kyseessä. Kun puhutaan “brittipopista”, on The Stone Roses ollut minulle sen jälkeen se tärkein yhtye. Kitarapopin, tanssimusan ja psykedelian ihana ristisiitos.

Haastan täten ainakin Jukan ja Samin tekemään samanlaisen listan! Niin ja meikäläisen 90-luku ja 2000-luku tulevat pian…

- Antti

Kirjoittaja: HTDJ 18.06.2011 at 02:10. Kategoriat: a life in music, Musiikki, Yada Yada Tagit: , , , , , , , , .
Kommentoi tätä kirjoitusta.